"Enhän minä tuohon pysty"

Omien kykyjen aliarviointi johtaa alisuoriutumiseen.

Itsensä epäröintiä tapahtuu monella tasolla kaikissa ikä- ja kuntoryhmissä. Erityisesti olen törmännyt tähän ilmiöön naisten kanssa. Moni ei halua edes yrittää rajojensa ylittämistä ja antaa itsellensä tuomion kykenemättömyydestä ennen aikojaan. Miehillä ongelma (huom. ongelma) tuppaa olemaan stereotyyppisesti päinvastainen. Syy löytynee jostain testosteronien ja kulttuurin yhteisvaikutuksista.

Ongelmana on luulo tai pelko, ettei kykene.

Itsensä aliarviointi on huono asia useasta syystä. Päällimmäisenä se johtaa turhan usein alisuoriutumiseen esimerkiksi juuri liikunnallisissa ponnisteluissa. Toisekseen se aiheuttaa epävarmuutta liikkeiden tekemiseen, mistä voi syntyä virheellinen tekniikka. Virheellinen tekniikka puolestaan vie juuri sinne, mitä pelätään: paikkojen rikkoutumiseen. Itsensä epäröinti on myös haastavaa, kun halutaan oppia nauttimaan liikunnasta.

Eräs asiakkaani oli nuori nainen, joka oli harrastanut jonkin verran liikuntaa, mutta kärsi nyt motivaation puutteesta. Kysyin ensimmäisillä treenikerroilla, oliko hän koskaan tehnyt punnerruksia. Naistenpunnerrukset oli jotenkin tuttuja, mutta miestenpunnerrukset mainitessani vastaus oli ”No en mä niitä tietenkään ole tehnyt tai edes koittanut”. Hän oli asettanut itselleen oletuksen, ettei hän osaa niitä tehdä ja on ok olla edes kokeilematta. Käskin häntä sitten koittamaan siltä seisomalta ja kas, kaksi kaunista pelättyä miesten punnerrusta suoritettu. Kuukauden päästä niitä meni jo kahdeksan. Riemulla ei ollut rajaa.

en olisi uskonut.jpg

Olen vetänyt paljon pienryhmiä muun muassa seniori-ikäisille naishenkilöille. Heidän kanssaan huomaa, mihin itsensä epäröinti pitkällä aikavälillä johtaa. Monella on huomattavaa toispuoleisuutta, huonoa ryhtiä, erittäin heikkoa lihaskuntoa ja, iän tuomasta viisaudesta huolimatta, pelkoa myös tervettä liikuntaan liittyvää kipua kohtaan. Pelätään sykkeen nousemista, mahdollista epämukavaa tunnetta raajoissa ja seuraavan päivän lihaspakotusta. Kuntoilu on monelle paikka, jossa liikutaan henkisesti heikoilla alueilla.

Tietenkin on tärkeää pitää huoli siitä, että ei riko itseään. Sanon aina ennen tunnin alkua, että jokainen tekee oman tason ja tunteen mukaan omat heikkoudet huomioiden. Jos vaikka polvi on oikeasti rikki tai sydänvika vaikuttaa, on oleellista minun ohjaajana ja asiakkaan itse tunnustella mikä soveltuu ja mikä ei. Useimmiten ongelmana on kuitenkin ollut luulo siitä, että ei kykene ja opittu maneeri olla tekemättä liikuntaa epämukavuusrajan yli.

On vaikea saada itseään motivoitua liikuntaan, jos koskaan ei koe minkäänlaista onnistumisen tunnetta ja aina tuntuu, että pitää jättää jotain tekemättä tai kesken. Kehittyminen vaatii itsensä ylittämistä, edes vähän kerrallaan, ja uskoa siihen, että pystyy. Minun näkökulmasta trainerina on mahtavaa, kun asiakas sanoo tai osoittaa: ”En osaa tätä vielä, mutta haluan osata ja olen valmis tekemään parhaani”. Ei ole mikään häpeä kysyä neuvoa ja myöntää, että jokin on haastavaa. Se, että ei edes kokeile takaa epäonnistumisen.

Ensi kerralla, kun harrastat liikuntaa, tee jotain, mitä et ole aikaisemmin uskaltanut tehdä tai mihin et olisi uskonut pystyväsi. Ei mitään ihmeellistä, jotain sinulle sopivaa ja yksinkertaista. Jos yrität ja epäonnistut, ketä se haittaa? Yritä seuraavalla kerralla uudestaanja yritä, kunnes onnistut. Takaan, että tunteesi kuntoiluun muuttuvat ainakin himpun positiivisempaan suuntaan.

 

 

Aino PapinniemiComment