Yksi syksyinen tarina kuolemasta

Muistan kävelleeni kännissä sisään Hietsun hautausmaan porteista mätien lehtien ja kylmän kosteuden tuoksuisessa syysillassa. Olin itkenyt ja hoiperrellut koko pitkän suoran Kampista Hietsuun, valmistautunut polvistumaan haudalle huutaen ikävääni, yksin yksinäisyyteen käpertyneenä. Pimeyden, kyynelien ja halvan viskin sumentanut katseeni harhaili uurnalehdossa ja itku yltyi entisestään. 

Enkä sinä iltana edes löytänyt koko hautaa, jonne isäni oli vuosi sitten laskettu.

IMG_3052.JPG

Nyt on kulunut viisi vuotta aamuisesta puhelinsoitosta, johon mielessäni edelleen silloin tällöin palaan:

”Onko äitisi kotona?”, äitipuoli kysyi langan päässä ja vastasin myöntävästi lukion kuvataidetöiden keskeltä.

”Mene hänen luokseen ja istu alas”, hän jatkoi ja minä kiiruhdin kurkku yhteen kuristuen, tietoisena siitä, että edellinen yö oli tehnyt jotain kamalaa.

”…Isäsi… He tekivät kaikkensa, mutta…”, kuulin äänen sanovan ja valahdin pahoinvoivana maahan. Huusin, kuten vuotta myöhemmin olin ajatellut huutavani haudalla. Seuraavasta kahdesta viikosta en muista paljoakaan.

Syöksyin varoittamatta riepottelevaan menetykseen, joka pitkän aikaa herätti minut keskellä yötä tyhjiöön sekoittaen käsitykseni painajaisen ja todellisuuden välillä. Tältäkö näyttää pimeän, vellovan meren pohjassa? En synkkyyden keskeltä erottanut edes omia äärirajojani, vaan lilluin hiljaisuudessa itselleni välillä kirkuen.

Pyysin miljoona kertaa henkeä pidätellen isältäni anteeksi, että en ollut hänelle parempi. Että olin vaikea, aiheutin päänvaivaa tahallani huomion kipeänä, en ehtinyt saamaan kouluja loppuun hänen ollessa luonani ja osoittaa hänelle, millaiseksi aikuiseksi aion kasvaa. Ja sitten heti perään sätin isääni siitä, että hän ei ollut elämässäni enemmän, että en saanut mahdollisuutta kertoa hänelle, mitä oikeasti tunnen. Että kaikki jäi kesken. 

Lohduttomia, sekavia, suunnattomia ja valottomia ajatuksia hukkuvalta teinitytöltä.

Joitakin viikkoja myöhemmin, sairaalassa ihotautiosastolla tietämättäni viimeistä kertaa maatessani koin olevani elämäni suurimmassa risteyksessä: lopetanko itse yrittämisen ja vaivun elävien kuolleiden kirjoihin vai onko aika elää täydempää elämää, kuin olen koskaan elänyt? Sain tästä ajatuksesta kipinää, joka leimahti onnekseni voimaksi. Uin aamun sarastuksessa meren pohjasta takaisin laivaan, jonka kurssin käänsin mutkitellen kohti nykyistä itseäni. Ensin haparoivin käsin ja nyt jo varmemmin.

Kun annoin itselleni vain kaksi vaihtoehtoa täydellisen tuhon ja mahdollisimman hyvän tavoittelun välillä, vastaukseni oli selkeä. Se oli se kohta, kun ymmärsin elämän jatkuvan ja koulun opettavan todella rankan kautta, mutta opettavan kuitenkin, jos sen itse osaan niin ottaa. Selviytymistila muuttui hitaasti haluksi kasvaa ihmisenä.

Isä ja minä Lontoossa.

Isä ja minä Lontoossa.

Rakkaan kuolema piteli minua kurkusta kiinni pinnan alla, kunnes en voinut muuta, kuin sopeutua ja kasvattaa kidukset. En ole varmaan vieläkään ehjä ja tulen aina kantamaan haamuja mukanani, mutta ainakin näin sen, että selviän. Hopeoituja reunuksia on vaikea nähdä kuolinsyytutkijan metallisella pöydällä makaavasta ruumiista, mutta olisiko mitään hyvää ilman tätä kaikkea kaikkea kauheaa?

Ei.

Perinnöksi isä jätti minulle jalanjäljet, jotka ovat aivan liian suuret täytettäväksi. Olen pitkään koettanut ahtautua niihin, mutta alan viimein tajuamaan, että työni on jättää omat jälkeni hänen rinnalleen. Olen kiitollinen, että saan elää tätä elämää näillä korteilla, mitä minulle on annettu.

Silti, olisitpa täällä.

 

Jarmo Papinniemen muistolle. Isälle, kenet vieläkin haluan nähdä nyökkäävän hymyillen ja hyväksyvästi kirjahyllyjen välistä lukuvalon alta. Tämä ikävä…