Mitä minä opin videopeleistä?

ainopapinniemi.jpeg

No, Aino, mikä tämä peli-juttu oikein on? Oletko ottanut taas uuden alan valtauksen tai seonnut lopullisesti?

Älä huoli, olen ihan täysissä järjissäni ja tullut tänne kertomaan, miksi pelaaminen onkin myös näin personal trainerin näkökulmasta ihan hyvä juttu. Olit siis itse pelaajaksi itseäsi kutsuva tai tällaisen vanhempi tai puoliso, jatka lukemista, niin saatat ymmärtää virtuaalipelaamisesta jotain, mitä et ole aiemmin tullut ajatelleeksi. 

Ehkä harhaan johtavasta ulkomuodostani huolimatta olen aina rakastanut pelaamista. Eri kausina olen valikoinut erilaisia seikkailun muotoja toisinaan räiskintäpeleistä eli "first person shoottereista” aina suuren skaalan keskiaikaisiin taikaolentokokonaisuuksiin saakka. Väliin mahtuu jos jonkinlaista peliteollisuuden luomusta, joissa kaikissa on ollut jotain kiehtovaa omalla tavallaan.

Pelit pelastivat minut teininä monelta harmilta, kuten yksinäisyydeltä, liian aikaisin dokaamisen aloittamiselta ja, nyt se kipeä kohta, itsetuhoisuudelta. Pitkäaikaissairas, hormonaalinen ja unettomuudesta kärsivä 16 vuotias osaa olla itselleen ja muille vaikeaa seuraa, joten minun täysi pelastus oli yön kylminä tunteina hengailla virtuaalisesti pelitiimin kanssa. Sain olla kotona turvassa, mutta mieleni vaelsi koodilla rakennetuissa mahtavissa maailmoissa, joita valloitin yhdessä ihmisten kanssa, joita en ollut koskaan tavannut, mutta joiden kanssa minun ei tarvinnut hävetä itseäni. Kukaanhan ei minua nähnyt ja sain olla juuri sellainen, kun olen.

Intensiivisten pelivuosien varrella perustin myös omia tiimejä, joiden avulla ymmärsin ensimmäiset läksyni johtajuudesta. Olin siinä alkuun surkea - reaktiivinen, emotionaalinen ja kateellinen.

Jos olet nähnyt yhtään videota raivoavasta nuoresta, joka pelin hävittyään hakkaa holtittomasti huutaen näppäimistöä, niin tiedät suunnilleen, miltä minun huonoimmat hetkeni ovat näyttäneet. Toisaalta voitot toivat onnen, yhteenkuuluvuuden ja itsestään ylpeyden tunteita, jotka muuten tuntuivat puuttuvan elämästä kokonaan. 

Englannin kieli tuli tutummaksi vuodessa, kuin se oli koulussa koko ala- ja yläasteen aikana tullut, sillä motivaattorit olivat kohdallaan ja sain itse luovasti käyttää kielellisiä taitojani käytännössä. Pitihän minun saada viestini perille, kun solmin uusia tuttavuuksia potentiaalista tiimiä rakentaessa. Piti myös oppia käyttämään sarkasmia ja laajaa skaalaa luovaa kettuilua vieraalla kielellä, sillä eihän peleissä muuten voi tehdä jäynää kanssapelaajille. Harjoittelin kommunikointia ja yhteistyötä, minkä kerkesin.

Opin loistavia kognitiivisia taitoja, nopeaa (oikeaa) päätöksentekoa ja maltin pitämistä vaikeissa tilanteissa. Opin nopeiden reaktioiden tärkeyttä, tarkkuutta ja uusien tilanteiden omaksumista. Jos minulta kysytään, en voi sanoa samaa passiivisesta TV:n tuijottamisesta, jota toki olen myös oman osani harrastanut.

Pelit tarjosivat ja tarjoavat edelleen minulle ja miehelleni interaktiivisia, valloittavia maailmoita, joita vertaan vakavissani parhaimpiin elokuviin ja sarjoihin. Sen sijaan, että makaan toimettomana sohvalla, harjoittelen mieluummin edelleen jatkuvasti eteenpäin menevien visuaalisten huipputaideteoksien kautta yllä mainitsemiani suhteellisen tärkeitä asioita. Pelit ovat parhaimmillaan portti parempaan aivotoimintaan ja vieläpä upeiden kokemuksien kautta. Minun mielestäni aika hyvä diili! Tietenkin on myös tärkeää valita peli oikein: ei se Tetriksen tai pasianssin paukutus ole ihan sama asia, kuin monitasoisen pää- ja sivutarinoita sisältävän eeppisen seikkailun positiivinen vaikutus, sori.

Ja tiedän, on tietenkin huomioitava, että liika pelaaminen, yhtä lailla liian television katselun kanssa, on haitallista ja väärin kanavoituna se voi tulla myös oppimisen ja normaalin sosiaalisen elämän tielle. Addiktoituminen ei ole koskaan tervettä, joten on tärkeää huomata, koska pelaaminen on hallinnassa ja koska pelaaminen hallitsee pelaajaa. Muu elämä ei saa kärsiä siitä, että nautit ohjain tai näppäimistö kädessä väkivaltaisista ammuskelupeleistä, kuten se ei myöskään saa kärsiä siitä, että katsot neljättä tuntia telkkaria töiden jälkeen. Mikä vain työkalu voi olla hyödyksi tai haitaksi, joten viisaus - jälleen kerran - palkittakoon.

Totuus kuitenkin on se, että pelit eivät ole menossa minnekään, päin vastoin, ja parhaimmat pelaajat saavat nykyään RAHAA siitä, että he pelaavat videopelejä, siis ihan kunnon palkkaa. Siitä voi siis tulla myös sinun lapsesi tai puolisosi työn muoto tulevaisuudessa, joten pysy tarkkana! On uuden ymmärryksen ja ajattelumallin aika, jos haluat pysyä kehityksessä mukana. Toki on hyvä etsiä nuoremmille tapauksille niitä vähemmän veriroiskeisia viihdykkeitä ja toivon mukaan niiden valikoima lähivuosina kasvaa, jotta saamme kurottua pelien pelottavuuden kuilua kiinni.

Jos taloudessasi on intohimoinen pelaaja, jonka hyvinvoinnista olet huolissasi olisi ehkä sättimisen sijaan hyödyllisempää ymmärtää, mitä positiivisia vaikutuksia pelaamisesta voi parhaillaan olla ja antaa itse pelaajalle sellaisia porkkanoita, jotka hän puolestaan ymmärtää. Hyvinvoiva keho ja hyvin hallinnassa pysyvä mieli ovat asioita, joista jokainen ’gamer’ hyötyy pelikentillä valtavasti - olisiko tässä ehkä teidän keskusteluun uusi tulokulma?

Jos et usko minua, kuuntele tohtori Adam Gazzaleyn TED Talk. Voisiko pelien tulevaisuus olla valtava mahdollisuus myös uudenlaisen koulutussysteemin ja terveydenhuollon rakentamisessa? Minä ainakin uskon hauskan ja motivoinnin kautta oppimiseen, entäpä sinä?

https://www.youtube.com/watch?v=qJ_-0Q8KIOQ&index=23&t=0s&list=PLvRhh38iFsq4n3nsFN9I29ySLvqEJmICW

PS: Saattaa olla, että suunnittelen jossain kohtaa pelaajille sopivaa hyvinvointipakettia. Minun intohimo on selkeästi yhdistää intohimoja uudeksi kokonaisuudeksi…


-Aino

 Pelaa, jos pelatuttaa!

Pelaa, jos pelatuttaa!