Yksi syksyinen tarina kuolemasta

Muistan kävelleeni kännissä sisään Hietsun hautausmaan porteista mätien lehtien ja kylmän kosteuden tuoksuisessa syysillassa. Olin itkenyt ja hoiperrellut koko pitkän suoran Kampista Hietsuun, valmistautunut polvistumaan haudalle huutaen ikävääni, yksin yksinäisyyteen käpertyneenä. Pimeyden, kyynelien ja halvan viskin sumentanut katseeni harhaili uurnalehdossa ja itku yltyi entisestään. 

Enkä sinä iltana edes löytänyt koko hautaa, jonne isäni oli vuosi sitten laskettu.

IMG_3052.JPG

Nyt on kulunut viisi vuotta aamuisesta puhelinsoitosta, johon mielessäni edelleen silloin tällöin palaan:

”Onko äitisi kotona?”, äitipuoli kysyi langan päässä ja vastasin myöntävästi lukion kuvataidetöiden keskeltä.

”Mene hänen luokseen ja istu alas”, hän jatkoi ja minä kiiruhdin kurkku yhteen kuristuen, tietoisena siitä, että edellinen yö oli tehnyt jotain kamalaa.

”…Isäsi… He tekivät kaikkensa, mutta…”, kuulin äänen sanovan ja valahdin pahoinvoivana maahan. Huusin, kuten vuotta myöhemmin olin ajatellut huutavani haudalla. Seuraavasta kahdesta viikosta en muista paljoakaan.

Syöksyin varoittamatta riepottelevaan menetykseen, joka pitkän aikaa herätti minut keskellä yötä tyhjiöön sekoittaen käsitykseni painajaisen ja todellisuuden välillä. Tältäkö näyttää pimeän, vellovan meren pohjassa? En synkkyyden keskeltä erottanut edes omia äärirajojani, vaan lilluin hiljaisuudessa itselleni välillä kirkuen.

Pyysin miljoona kertaa henkeä pidätellen isältäni anteeksi, että en ollut hänelle parempi. Että olin vaikea, aiheutin päänvaivaa tahallani huomion kipeänä, en ehtinyt saamaan kouluja loppuun hänen ollessa luonani ja osoittaa hänelle, millaiseksi aikuiseksi aion kasvaa. Ja sitten heti perään sätin isääni siitä, että hän ei ollut elämässäni enemmän, että en saanut mahdollisuutta kertoa hänelle, mitä oikeasti tunnen. Että kaikki jäi kesken. 

Lohduttomia, sekavia, suunnattomia ja valottomia ajatuksia hukkuvalta teinitytöltä.

Joitakin viikkoja myöhemmin, sairaalassa ihotautiosastolla tietämättäni viimeistä kertaa maatessani koin olevani elämäni suurimmassa risteyksessä: lopetanko itse yrittämisen ja vaivun elävien kuolleiden kirjoihin vai onko aika elää täydempää elämää, kuin olen koskaan elänyt? Sain tästä ajatuksesta kipinää, joka leimahti onnekseni voimaksi. Uin aamun sarastuksessa meren pohjasta takaisin laivaan, jonka kurssin käänsin mutkitellen kohti nykyistä itseäni. Ensin haparoivin käsin ja nyt jo varmemmin.

Kun annoin itselleni vain kaksi vaihtoehtoa täydellisen tuhon ja mahdollisimman hyvän tavoittelun välillä, vastaukseni oli selkeä. Se oli se kohta, kun ymmärsin elämän jatkuvan ja koulun opettavan todella rankan kautta, mutta opettavan kuitenkin, jos sen itse osaan niin ottaa. Selviytymistila muuttui hitaasti haluksi kasvaa ihmisenä.

Isä ja minä Lontoossa.

Isä ja minä Lontoossa.

Rakkaan kuolema piteli minua kurkusta kiinni pinnan alla, kunnes en voinut muuta, kuin sopeutua ja kasvattaa kidukset. En ole varmaan vieläkään ehjä ja tulen aina kantamaan haamuja mukanani, mutta ainakin näin sen, että selviän. Hopeoituja reunuksia on vaikea nähdä kuolinsyytutkijan metallisella pöydällä makaavasta ruumiista, mutta olisiko mitään hyvää ilman tätä kaikkea kaikkea kauheaa?

Ei.

Perinnöksi isä jätti minulle jalanjäljet, jotka ovat aivan liian suuret täytettäväksi. Olen pitkään koettanut ahtautua niihin, mutta alan viimein tajuamaan, että työni on jättää omat jälkeni hänen rinnalleen. Olen kiitollinen, että saan elää tätä elämää näillä korteilla, mitä minulle on annettu.

Silti, olisitpa täällä.

 

Jarmo Papinniemen muistolle. Isälle, kenet vieläkin haluan nähdä nyökkäävän hymyillen ja hyväksyvästi kirjahyllyjen välistä lukuvalon alta. Tämä ikävä…

Riisuisitko kanssani kaiken?
Kuka olet kaikkien kerroksien alla?

Kuka olet kaikkien kerroksien alla?

Asetu peilin eteen ja katso näkyä päästä varpaisiin. Jää tuijottamaan silmiä ja katso niiden taakse. Ota mielessäsi pois jokainen vaate, lisäke, pidennetty ripsen kaari, implantti, titteli ja auton avaimet. Muista oma hiustesi väri, ihosi ilman lävistyksiä ja leimoja, kuka olet ilman parisuhdetta, lapsia, työtä ja saavutuksia. Jätä jäljelle vain se, kuka olet ilman mitään. Katso itseäsi uudestaan silmiin. Minkä arvoinen koet olevasi?

Työssäni minä kohtaan paljon ihmisiä: rikkaita ja köyhiä, miehiä ja naisia, laitettuja ja ei niin laitettuja, hyväkuntoisia ja huonokuntoisia, yksinäisiä ja sosiaalisia perhosia. Toisilla on enemmän suojavarustuksia elämää varten, kun toisilla. Osa rakastaa hautautua tavaroiden ja statuksen taakse piiloon ja osa luottaa enemmän ulkomuodon tärkeyteen, kuin sanojen. Joku uskoo, että jatkuva läpän heitto on hyvä maski totuudelle ja toinen kerää niin paljon ihmisiä ympärilleen, ettei näe omaa ihmisyyttään muiden ihmisten seasta.

Se, mikä isoa ellei jopa suurinta osaa ihmisiä yhdistää on se, että täysin henkisesti ja fyysisesti riisuttuna on epämukava olla. Vietämme paljon aikaa elämässämme piilottaaksemme vikojamme, uskotellaksemme muille, että kaikki on hyvin ja oikeastaan paremmin, kun muilla. Käärimme tyhmyyden niin viehättävään ulkoiseen pakettiin, että voimme olla vain hiljaa, eikä kukaan vaadi sen enempää. Kätkemme omaa epävarmuutta sarkasmin, syyttelyn tai vihan sekaan. 

Varjoissakin piilee kauneutta.

Varjoissakin piilee kauneutta.

Voi olla, että olen yksin, mutta minä ainakin olen joskus toivonut, että rikas titteliin nojautuva töykeä mies tai äärimmäisyyksiin itsensä laittanut nuori kaunotar ilman muita kehitettyjä ominaisuusksia joutuisi joskus kokemaan sen, mitä on olla ilman kaikkia näitä haalittuja ulkoisia tekijöitä. Miten luulet, että he suoriutuisivat sosiaalisissa tilanteissa silloin? Millainen kuva heistä jäisi? Mitä annettavaa heillä olisi? Mitä annettavaa sinulla olisi?

Kun mitään pakokeinoa ei ole, vain totuudelle jää tilaa. Jos et ole oikeasti tutustunut itseesi, kehittänyt kykyäsi ajatella, jalostanut itsetuntoasi riippumattomaksi ja varannut charmisi muuhun, kuin luonteenpiirteisiisi, ei ole ihme, että itsesi paljastaminen ahdistaa. Tämä pätee myös ihan tavallisiin ihmisiin ilman rahaa ja kauneusleikkauksia. Isoin osa asiakkaistani kouluikäisistä eläkeläisiin saakka tekee tätä samaa piiloleikkiä itsensä ja muun ihmiskunnan kanssa.

Itseensä satsaaminen ei ole riskisijoittamista

Kaiken menettäminen on mahdollista meidän jokaisen kohdalla. Sitä koetaan maailmassa jatkuvasti sairauksien, luonnonkatastrofien, taloudellisten tuhojen ja ehkä vähemmän dramaattisen itsensä etsimisen muodossa. En todellakaan tarkoita, että itsensä kehittämistä on tarkoitus harrastaa vain kauheimmat skenaariot mielessä, mutta on hyvä tiedostaa, että ne todella ovat osa tätä elämää ja mahdollisia myös sinulle.

Sinulla ei ole mitään hävittävää, kun pohdit, kuka sinä oikeasti olet ja miten voisit olla parempi. Voi ola tuskallista todeta, että osa elämän valinnoista on tehty väärin perustein ja oletkin kaikkien kerrosten alla vielä ihan raakile. Mutta se on täysin okei: iso osa ihmisistä eivät todella tee itsensä kehittämiseksi mitään. Koskaan. Sanovat vain hamaan loppuun saakka ”minä nyt olen vain tällainen” ja tyydytään siihen lisää peittoa vikojen päälle ladaten tai jopa muita ihmisiä omista vioista syyttäen.

Käännä valokeila sisääsi peilin sijaan.

Käännä valokeila sisääsi peilin sijaan.

En tiedä sinusta, mutta ainakin minä haluan oppia olemaan itsevarma ja kuin kotonani itsessäni oli minulla ulkoisia härpäkkeitä tai ei. Ajattelun muuttaminen vaatii ainakin ajan sijoittamista itseensä, mutta se maksaa itsensä moninkertaisena takaisin. Se ei jätä tilaa katkeruudelle, kateellisuudelle tai itsevihalle, vaan opettaa hyväksymistä ja pakottaa kehittymään.

Eikö olisikin mahtavaa tiputtaa kaikki kulissi ja kertoa kaikille, kuka sinä oikeasti olet? Tämäkin toki riippuu, millaiseen tilanteeseen olet itsesi nyt asettanut: mitä syvemmällä olet itsepetoksessa, sitä vaikeampi sieltä on kaivautua ylös.

Kun nyt ”pukeudut uudestaan”, koeta jättää pois ne asiat, joiden avulla et vain ilmaise itseäsi, vaan joiden taakse piiloudut ja joita käytät luonteesi peittona. Katso, millainen paketti sinulle jää käteen, ota jokin heikkoutesi tarkasteluun ja lähde miettimään, miten saisit sitä purettua. Yksi pieni asia kerrallaan ratkaise mysteeri sisälläsi. Tutustu kaveriin, joka voisit olla.

1494939673984.jpeg

PS: Älä jää ongelmiesi kanssa yksin, vaan pyydä apua läheisiltä tai jopa valmentajalta. Tie itsensä ymmärtämiseen ei ole helppo ja on ainakin minulla vielä ihan kesken. Mutta ai että, kun niitä onnistumisia tulee…

Kuvat: Aleksi Ahokas

Aino Papinniemi 2 Comments
Kun kuntosalille meno jännittää – 6 vinkkiä + video!

Mitä on rohkeus-1.jpg

”En ole varma, uskallanko vielä tulla salille yksin”,  asiakkaani sanoo ja yritän katsoa ymmärtäväisenä takaisin. Sanon, että ei se mitään haittaa, mutta samalla mietin kuumeisesti, kuinka auttaa tilannetta.  Olisihan se tietenkin ok, jos joku haluaa käydä kaikki treenikertansa viikossa minun kanssani, mutta siinä tulee ensin talous vastaan ja moraalisesti työni olisi silloin jokseenkin hyödytöntä.

Pointtina on kuitenkin opettaa ihmisiä niin, että he tulevat muun muassa juuri treenaamisessa paremmiksi, eivätkä ole enää aloittelijoita tietyn pisteen jälkeen. Myös lähes jokaisen toivomat tulokset jäävät saamatta, jos rohkeuden puute astuu tekemisen tielle, mikä ei ainakaan motivoi ihmistä jatkamaan itsestään huolta pitämistä.

Mistä sitä rohkeutta sitten yhtäkkiä ammennetaan?

Todellisuudessa yksin treenaamisen pelko on hyvin yleinen vaiva. Kun kysyn syytä jännitykseen, takaisin kuuluu useimmiten sama varpaisiin tuijotteleva vastaus: ”Noh… pelkään, että teen jotain väärin ja minulle nauretaan”. Muita syitä voivat olla esimerkiksi itsensä rikkomisen pelko tai sosiaaliset paineet.

Eri persoonille toimivat tietenkin vähän eri keinot, mutta olen kokenut työssäni tietyt seikat suhteellisen yleispäteviksi. Alla on lista näistä vaikuttajista, jotka suosittelen käymään ajatuksella läpi:

1.     Jos et ole palkannut ammattilaista ja sinua jännittää mennä, suosittelen tekemään sen tässä vaiheessa. Hyvä PT kertoo sinulle mitä pitää tehdä ja miten, jolloin huomattava määrä painetta ja empimistä karsiutuu pois. Pääset heti oikeisiin tekniikoihin kiinni ja suojelet näin itseäsi loukkaantumisilta ja muilta päänvaivoilta.

2.     Jos sinulla on PT, mutta silti tutisuttaa (tai jos ei ole mahdollisuutta ottaa PT:tä), tee itsellesi selväksi, mikä yksin treenaamisessa erityisesti jännittää. Tiedostaminen auttaa pureutumaan oikeaan ongelmaan, eikä tunne ole niin epämääräinen. ”Kaikki”, tai ”Minua pelottaa treenata yksin”, ei nyt käy. Keskity kysymykseen MIKSI?

3.     Kun olet saanut selville, mikä syy on pohdi, mikä juuri siihen ongelmaan auttaisi. Jos pelkäät esimerkiksi tekeväsi jotain väärin, ota itsellesi yksinkertainen yksi- tai kaksijakoinen treeniohjelma ja opettele sen liikkeet kunnolla. Sinun ei tarvitse osata kaikkia salin laitteita heti!

4.     Muista, että jokainen tyyppi on ollut aloittelija joskus. On ok tehdä virheitä ja kysyä apua. Moni, jotka ovat käyneet kymmeniä vuosia salilla tekevät liikkeitä edelleen päin prinkkalaa, mutta eivät ole siitä moksiskaan! Okei, se ei ehkä ole ihan fiksua, mutta jos he kehtaavat, kehtaat sinäkin.

5.     Keskity omaan itseesi, älä muihin. Tämä on helpommin tietenkin sanottu, kuin tehty, mutta palkitsee kyllä varmasti niin kuntosalilla, kuin muutenkin. Kuntosali on paikka, jonne saa mennä pitämään huolta itsestään parhaaksi näkemällään tavalla ja ei ole vain yhtä oikeaa tapaa treenata.

6.     Aika auttaa. Jo ensimmäisen muutaman kerran jälkeen saatat huomata, miten homma helpottuu himppunen kerrallaan. Tämä tietenkin tarkoittaa, että sinun on uskallettava mennä ensimmäinen muutama kerta itsekseen, johon toiminee muut mainitsemani keinot ja ajattelumallit.

Mitä mieltä sinä olet? Minkä koet auttavan kuntosalijännitykseen, oletko ehkä itse kokenut sitä myös tai kamppailetko parhaillaan asian kanssa?

Loppukevennyksenä karvalapseni Sonny kertoo, mitä on rohkeus: