Muutama sana karvaisesta rakkaudesta
ainopainniemisey

Listasin jokin aika sitten minulle ja yritykselleni tärkeitä arvoja esittelysivulleni (lue: Aino). Tämä sai alkunsa arvoihin ja tavoitteisiin liittyvästä tehtävästä, jota olen teettänyt viimeaikoina asiakkailleni sekä hiljattain vietetystä eläinten viikosta. Vastaanotin päähäni omasta mielestäni loistavan idean ja kerron kohta, minkä.

Olen lapsesta asti viihtynyt jos jonkinlaisten monijalkaisten kanssa. Eräs haaveeni olikin isona tulla eläinten suojelijaksi - mitä ikinä se tarkoittaisikaan. Joistain edellisistä teksteistäni joku voisi päätellä, että viihdyin karvaystävien kanssa pääsääntöisesti paremmin, kun ihmisten. Eläinhullusta lapsesta kasvoi eläinhullu aikuinen, joka häpeäkseen ei kuitenkaan lähtenyt konkreettisesti omin käsin pelastamaan luontokappaleita, vaan keskittyykin eristäytyneestä nuoruudesta huolimatta ihmisten elämän parantamiseen. 

12 -vuotias minä varmaan katsoisi nykyistä minua tältä osin kieroon, eikä antaisi anteeksi, jos unohtaisin kokonaan silloin määrtittämäni mission.

Loistava keksimäni ajatus liittyy nyt tähän teemaan ja on askel kohti lapsuuden unelmaa. Eläinten viikon alkupuolella selasin nettiä ja päädyin Suomen Eläinsuojeluyhdistysten liiton, SEY:n sivulle ja soitin sinne saman tien: haluan osallistua ja edes etäältä ojentaa auttavaa tassua. Syntyi ensimmäinen hyväntekeväisyyskampanjani. 

Verkkokaupassani on myynnissä Kotitreenisarjan kaikki kolme osaa. Ne maksavat naurettavan vähän: 24,50€ ja aion lahjoittaa jokaisesta myydystä ohjelman osasta 5€ SEY:lle koko marraskuun myynneistä. Toisin sanoen, jos ostat yhden ohjelman, lahjoitat käytännössä 5€, jos kaksi ohjelmaa, lahjoitat 10€ ja niin edelleen.

Voit ostaa ohjelmia myös joululahjaksi. Jos haluat niin tehdä, laita minulle viestiä sähköpostia osoitteeseen: aino.papinniemi@gmail.com

Koko marraskuun ajan aion siis laittaa silloin tällöin eläimiin liittyviä juttuja sinne tänne muistuttaakseni meitä kaikkia näiden upeiden ystävien, kesyjen ja villien sellaisten, olemassaolosta. 

Nyt siis pyydän sinua ystävällisesti kääntymään kauppani puoleen ja tukemaan osittain unelmaani, mutta ennen kaikkea niiden rohkeiden ihmisten toimintaa, jotka tekevät konkreettisesti asioita tehdäkseen maailmasta kaikille elollisille olennoille hyvän paikan elää. 

Minä menen rapsuttelemaan Sonnyn (10kk labradorinnoutajani) korvaa ja koitan kertoa teinikiukkuilevalle rakkaalle lupalle, että kaikilla eläimillä ei mene ihan yhtä hyvin, eikä SEY:lle lahjoittaminen ole hänen ruokarahoistaan pois.

Pyydän mitä nöyrimmin: auta minua auttamaan! 

1494939673984.jpeg
Aino PapinniemiComment
Älä kuuntele omaa kehoasi
 Onko keho vain aivojen kuori?

Onko keho vain aivojen kuori?

Ennen, kun aloitin 19 vuotiaana salilla käymisen, en ymmärtänyt lainkaan parhaan lapsuudenystäväni puheita hänen omasta vartalostaan. Hän tunnisti aina, mikä paikka oli vähän jumissa, mistä johtuu ihon kukkiminen, vatsakipu, pirteä olo ja mikä kehon osa teki treenissä milloinkin töitä. Hänellä oli aina loistava käsitys ruoan ja treenin vaikutuksista omaan kroppaan ja oloon - oli oire ja oli diagnoosi. Kaikki tämä kuulosti minun korvaani usein ihan hötöltä, enkä ymmärtänyt lainkaan, voiko muka niin mikrotasolla oikeasti tuntemalla ymmärtää kehon toiminnasta jotain? Saatikka muuttaa sitä?

Eikö se nyt vaan riitä, että liikkuu?

Olen kuullut, etten ole ollut yksin tämän ajatusmallin kanssa. On olemassa ihmisiä, joille keho on lähinnä aivojen kuljetusväline, eikä niiden yhteyttä ymmärretä todellisen tiedostamisen tasolla. Sanomattakin selvää, että psykofyysinen eläin ihminen ei pääse täyteen potentiaaliinsa ilman sekä pään, että kehon huolehtimista: hyvällä fyysisellä kunnolla kun on suora yhteys myös aivojen toimintaan.

Nyt vuosia myöhemmin oman kehon tuntemus on tullut yhä vahvemmaksi osaksi valmennuksiani. Kysyn usein treenissä: ”Missä tuntuu ja miltä?”. Asiakassuhteen alussa saan (sekä aloittelijoilta, että kokeneemmilta) lähes aina osakseni hämmentyneen tai huvittuneen mulkaisun ja jonkun seuraavista vastauksista: ”Ei tunnu missään”, ”Tuntuu kaikkialla”, ”En tiedä”, ja/tai ”Ai pitäisikö minun miettiä sitäkin?”. 

Olen ajan kuluessa huomannut tämän urkkimisen oleellisuuden juuri näiden vastauksien takia. Treeni on vielä suhteellisen helppo ja konkreettinen asia käsittää, mutta auta armias, kun samaan soppaan ripotellaan ravinto, lepo ja stressin ja psyykeen vaikutus. Aivonsa ja kehonsa eritellyt tyyppi saattaa tässä kohtaa vaatia jonkin aikaa sulatella uuden elämän alkamista.

 Treenissä selfie-lihas.

Treenissä selfie-lihas.

On tärkeää tajuta, kuinka pihalla on

Hyvin paljon käytetty lausahdus myös allekirjoittaneen toimesta: ”Kuuntele omaa kehoasi”, on siis itsetuntemuksen puuttuessa suhteellisen hataralla pohjalla. Mitä, jos se joka päivä tuntuu kertovan haluavansa kakkua sohvalta käsin ja koskaan ei tee mieli liikkua? Tai jos joka päivä tykitetään salilla, tykitetään töissä ja tykitetään parisuhteessa ilman lepoa… Voiko sellaisen kehon kuunteluun luottaa? 

Nyt päästäänkin otsikon karkeaan tokaisuun ja haluan jatkaa sitä seuraavasti: ”… ennen, kun puhut sen kieltä”. 

Se mitä tapahtuu, kun tulkitset kehon herkkää tai raivoisaakin viittomakieltä väärin, johtaa moninaisiin ongelmiin. Kroppa saattaa huitoa sanoen, että happi ei kulje, koska rintaranka ei liiku ja sinä vastaat: ”Ai Panadolia?”. Kuntosalilla tämä oman kehon väärin tai ei ollenkaan ymmärtäminen näkyy esimerkiksi siten, että tekniikat aiheuttavat enemmän haittaa, kuin hyötyä. Haitalla tarkoitan mm. kehittymättömyyttä, loukkaantumisia ja rasitusvammoja. Henkisellä tasolla voi tulla vastaan uupuminen, kun ei osata reagoida levon tarpeeseen ja syöty ravinto saattaa väsyttää energisoinnin sijaan.

Älä kuuntele kehoasi, ennen kun puhut sen kieltä. 

Pysytkö kärryillä?

Tarvitset tietyn määrän tietoa ja aikaa tutustua raajoihisi ennen, kun voit alkaa luottaa aivojen ja kehon kommunikointiin keskenään ja antaa sen vaikuttaa päätöksentekoon. Siinä kohtaa voi todella olla hyödyllistä palkata valmentaja tulkkaamaan vuoropuhelua. Onneksemme sekä pääkoppa, että keho on mahdollista ”rewire” eli kökösti suomennettuna ”uudelleen johdottaa”.

Tästä itsetuntemuksen syndroomastani saavat nauttia kaikki asiakkaani, kun huohotan heidän niskaan pistävillä haukan silmillä tuntemuksia kysellen. Haluan varmistaa, että jokainen oppii turvalliseen itsenäiseen liikuntaan, ymmärtää suorituskykynsä kummankin ääripään rajat ja löytää tavan keskustella ruhonsa kanssa hamaan loppuun saakka. Kun opit kehosi kielen perusteet, saat siitä tavoitteitasi palvelevan ystävän, et estettä onnellesi.

Seuraavaan kertaan!

PS: Koko marraskuun ajan on tiedossa minun ensimmäinen oma hyväntekeväisyyskampanjani! Aion lahjoittaa 5€ jokaisesta myydystä Kotitreenisarjan osasta Suomen Eläinsuojeluyhdistykselle SEY:lle. Kampanja kestää 1.11.-30.11. ja toivon, että mahdollisimman moni ajoittaisi ohjelmien ostamisen tuolle ajalle. Jännittävää!

 

Yksi syksyinen tarina kuolemasta

Muistan kävelleeni kännissä sisään Hietsun hautausmaan porteista mätien lehtien ja kylmän kosteuden tuoksuisessa syysillassa. Olin itkenyt ja hoiperrellut koko pitkän suoran Kampista Hietsuun, valmistautunut polvistumaan haudalle huutaen ikävääni, yksin yksinäisyyteen käpertyneenä. Pimeyden, kyynelien ja halvan viskin sumentanut katseeni harhaili uurnalehdossa ja itku yltyi entisestään. 

Enkä sinä iltana edes löytänyt koko hautaa, jonne isäni oli vuosi sitten laskettu.

IMG_3052.JPG

Nyt on kulunut viisi vuotta aamuisesta puhelinsoitosta, johon mielessäni edelleen silloin tällöin palaan:

”Onko äitisi kotona?”, äitipuoli kysyi langan päässä ja vastasin myöntävästi lukion kuvataidetöiden keskeltä.

”Mene hänen luokseen ja istu alas”, hän jatkoi ja minä kiiruhdin kurkku yhteen kuristuen, tietoisena siitä, että edellinen yö oli tehnyt jotain kamalaa.

”…Isäsi… He tekivät kaikkensa, mutta…”, kuulin äänen sanovan ja valahdin pahoinvoivana maahan. Huusin, kuten vuotta myöhemmin olin ajatellut huutavani haudalla. Seuraavasta kahdesta viikosta en muista paljoakaan.

Syöksyin varoittamatta riepottelevaan menetykseen, joka pitkän aikaa herätti minut keskellä yötä tyhjiöön sekoittaen käsitykseni painajaisen ja todellisuuden välillä. Tältäkö näyttää pimeän, vellovan meren pohjassa? En synkkyyden keskeltä erottanut edes omia äärirajojani, vaan lilluin hiljaisuudessa itselleni välillä kirkuen.

Pyysin miljoona kertaa henkeä pidätellen isältäni anteeksi, että en ollut hänelle parempi. Että olin vaikea, aiheutin päänvaivaa tahallani huomion kipeänä, en ehtinyt saamaan kouluja loppuun hänen ollessa luonani ja osoittaa hänelle, millaiseksi aikuiseksi aion kasvaa. Ja sitten heti perään sätin isääni siitä, että hän ei ollut elämässäni enemmän, että en saanut mahdollisuutta kertoa hänelle, mitä oikeasti tunnen. Että kaikki jäi kesken. 

Lohduttomia, sekavia, suunnattomia ja valottomia ajatuksia hukkuvalta teinitytöltä.

Joitakin viikkoja myöhemmin, sairaalassa ihotautiosastolla tietämättäni viimeistä kertaa maatessani koin olevani elämäni suurimmassa risteyksessä: lopetanko itse yrittämisen ja vaivun elävien kuolleiden kirjoihin vai onko aika elää täydempää elämää, kuin olen koskaan elänyt? Sain tästä ajatuksesta kipinää, joka leimahti onnekseni voimaksi. Uin aamun sarastuksessa meren pohjasta takaisin laivaan, jonka kurssin käänsin mutkitellen kohti nykyistä itseäni. Ensin haparoivin käsin ja nyt jo varmemmin.

Kun annoin itselleni vain kaksi vaihtoehtoa täydellisen tuhon ja mahdollisimman hyvän tavoittelun välillä, vastaukseni oli selkeä. Se oli se kohta, kun ymmärsin elämän jatkuvan ja koulun opettavan todella rankan kautta, mutta opettavan kuitenkin, jos sen itse osaan niin ottaa. Selviytymistila muuttui hitaasti haluksi kasvaa ihmisenä.

 Isä ja minä Lontoossa.

Isä ja minä Lontoossa.

Rakkaan kuolema piteli minua kurkusta kiinni pinnan alla, kunnes en voinut muuta, kuin sopeutua ja kasvattaa kidukset. En ole varmaan vieläkään ehjä ja tulen aina kantamaan haamuja mukanani, mutta ainakin näin sen, että selviän. Hopeoituja reunuksia on vaikea nähdä kuolinsyytutkijan metallisella pöydällä makaavasta ruumiista, mutta olisiko mitään hyvää ilman tätä kaikkea kaikkea kauheaa?

Ei.

Perinnöksi isä jätti minulle jalanjäljet, jotka ovat aivan liian suuret täytettäväksi. Olen pitkään koettanut ahtautua niihin, mutta alan viimein tajuamaan, että työni on jättää omat jälkeni hänen rinnalleen. Olen kiitollinen, että saan elää tätä elämää näillä korteilla, mitä minulle on annettu.

Silti, olisitpa täällä.

 

Jarmo Papinniemen muistolle. Isälle, kenet vieläkin haluan nähdä nyökkäävän hymyillen ja hyväksyvästi kirjahyllyjen välistä lukuvalon alta. Tämä ikävä…